Kesä on sen ihanan hellejakson jälkeen oikutellut kuin paraskin diiva. Yksi säätyyppi ei ole kauaa saanut olla kukkulan kuninkaana, kun toinen jo on vallannut sen paikan. Joen vesi on tässä menossa jäähtynyt hampaita kalisuttavaksi, vain nopean kastautumisen ja muutaman metrin uinnin sallivaksi. Miehän en oo mikkään avantouimari, vaan lämmintä sen veden olla pittää!

   No, on kesä tarjonnut muita riemuja; kukoistavaa kasvimaata, mukavia lenkkipolkuja. Valmistaudun jo niin henkisesti kuin fyysisestikin hilla-aikaan. Jos hillaa ei tulisikaan, korvikkeeksi teen retkiä tunturikammillemme.

   1247936282_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

   Our turf cabin. It stays bethween the hills. We have four kilometers to walk there and the first kilometer is almost climbing. 

Hillastus on kovaa puuhaa, varsinkin jos ei ole moottoroitu.

Ennen vanhaan, kun hillastus oli perheellemme tärkeä syksyinen elinkeino, nousimme sauva kädessä joka aamu tunturiin, repuissa tavallisen terveellisehkön arkiruokamme sijasta  sianläskiä ja makkaraa, leipää ja keitettyjä kananmunia ja lisää makkaraa. Kahden viikon rääkin aikana jokainen laihtui pari - kolme kiloa. Teimmekin tärkeän ravitsemustieteellisen huomion: TÄRKEÄÄ EI OLE SE, MITÄ SYÖ, VAAN MISSÄ SYÖ.