Kodin kuvalehdellä oli viisi kuukautta kestänyt kävelykampanja. Osallistuin siihen ja postitin täyteen tulleen kävelykorttini itsetuunatussa porkkanapostimerkkikuoressa eli juures oli saanut silmät ja jalat. Hauskoja nämä postin uudet merkit!  Mukaan laitoin seuraavan kirjeen:

      ASKELSARJA, KIPPAUS … Ei, lumenkolaus ei ole kävelyä, vaikka kovasti saa huhkia, ennen kuin piha on puhdas ja liittymä maantielle ajokunnossa; varsinkin tänä talvena.

    Urakan valmistuttua reppu selkään ja sauva käteen. 

Postin hakee maantien varressa olevasta laatikosta vartissa, mutta lenkkiä sopivasti mennen tullen pidentämällä saan täyteen sen puolituntisen, johon kampanjaanne liittyessäni sitouduin.

 

    Onneksi tein ilmoittautuessani hiihtovarauksen. Kävely pitkin maantien vartta on tylsää verrattuna suksilla liikkumiseen.

Koska olen tämän pienen syrjäkylän (kolme asuttua taloa) ainoa hiihtelijä, minä ja leveät metsäsukseni ja vahvat metalliset sauvani muodostamme ”paikallisen latukoneen”.  Maastossa on toisinaan vain osa vanhasta ladusta hukkunut lumeen, mutta maantienvarren lumipenkkaa postilaatikolle menevä latu katoaa kokonaan aina kun Destian aliurakoitsijan aura on kulkenut tietä pitkin.

 

   Kävelykampanjan aikana olen liikkunut enemmän kuin edellisinä vuosina. Hiihtotunteja on tullut hieman vähemmän, mutta kävellyt olen rutkasti runsaammin.

  Hiihtokelithän jatkuvat täällä vielä hyvässä lykyssä vappuun asti. 

  Sulan maan aikana kuljen polkuja pitkin, milloin nousen kotipihasta tunturinrinnettä ylös, milloin taas rämmin jokivarren risukossa.  Kivaa vaihtelua kasvimaalla möyrimiselle.

 Syyskesäisin kuljen marjassa ja sienessä.

 

 Postitan ohessa kävelykorttini hyvillä mielin.

     Terveisin 

     (allekirjoitus vanhanaikaisella mustekynällä)